erilainen islanti – wonders of iceland

Random thoughts from a 4 days trip to Iceland.

 
DSC_8503.jpg

Tässä saaressa oli jotain omanlaistaan. Niin, koko saari oli jotenkin elossa. Se oli täynnä suonimaisia muotoja ja sellaista vihreyttä, jota ei muualla oikein näe. Heti lentokentän ulkopuolelta löytyi pitkää ja autiota mustaa maata ja sammalpeitteitä, jotka jossakin kaukaisessa horisontissa päättyvät tulivuorimaisiin muotoihin. Kaikki on sumussa ja pimeys tulee aikaisin. Aurinko pilkahtelee jatkuvilta sadekuuroilta, minkä ehtii. Tuuli tuntuu siltä, että se vain haluaisi puhaltaa meidät kauas pois. Lakatkaa tulemasta tänne, älkää häiritkö.

Well, Iceland had something of it’s own. The whole island was full of these vein-like shapes and the kind of green that I haven’t been seeing elsewhere. The volcanic vibes started straight away when we stepped out of Keflavik airport. The flats continued as greenish mosses or black volcanic rock fields to the horizon where you could see shapes of mountains and volcanoes if you’d look very closely. Everything is covered with fog and here and there around the clock sun would come and go as it pleases. The rain and wind would do the same. As if the whole island wants to blow us away, stop us from bothering it’s moods and free will.


DSC_8468.jpg
DSC_8417.jpg
DSC_8480.jpg
DSC_8390.jpg
DSC_8411.jpg
DSC_8559.jpg
DSC_8589.jpg
DSC_8608.jpg
DSC_8620.jpg
DSC_8658.jpg
DSC_8656.jpg
DSC_8310.jpg

Aivan kuin maa olisi elossa ja astuessa siihen se jotenkin reagoisi. Hengittää, sylkee vettä ja lämmintä höyryä sisästään. Voi vain arvailla, ovatko nämä puhallukset täynnä vihaa vai ovatko ne ainoastaan jokapäiväistä rauhallista hengittelyä. Suonet virtaavat voimakkaina, isoina ja pieninä vesiputouksina takaisin mereen. Meitä ympäröi melankolinen pimeys, erilainen muun Skandinavian pimeydestä.

For these four days I could clearly feel it. As if the ground would be alive and when you step on it, it somehow reacts to you. It is breathing, spitting boiling water and warm steam from inside. You can only guess if these would be the steams out of anger or just normal everyday breathing. The veins would flow everywhere as smaller and bigger, powerful waterfalls. And everything is filled with this melancholic elf-like darkness, but not the same you find in other Scandinavia.


DSC_9058.jpg
DSC_8349.jpg
DSC_8384.jpg
DSC_9042.jpg

Se hylkii ympäri maailmaa tulevia turisteja, jotka vuokraavat auton ja käyvät tallaamassa sammalkentät, vaativat islantilaisia asukkaita rakentamaan lisää näiden suonten ympärille. Asfaltoituja polkuja, aitoja, portaita, ravintoloita, majoitusta. Magneetteja tulivuorikivistä kalliisiin matkamuistomyymälöihin. Kertakäyttökahvikuppeja. Huolto-asemia, parkkipaikkoja. Lisää roskaa, lisää energiaa, lisää päästöjä.

It is as if it’s repelling the constant masses of tourists flowing to see all it’s beauty and walking on the mossy fields. These masses require the Icelanders to build up the land and construct more and more. Pathways made out of asphalt, fences, stairs, restaurants, accommodation, gas stations, parking lots. More trash, more energy, more emissions.


DSC_8671.jpg
DSC_8757.jpg
DSC_8770.jpg

Sitten oli absurdi kolmen kilometrin vaellus mustilla hiekoilla. Me luultiin, että haluttaisiin nähdä hylätty, rannalle joskus kauan sitten pudonnut lentokone. Luulimme olevamme jokseenkin yksin ja että tätä paikkaa tulisi jotenkin itse etsiä. Pysäköimme sitten tienviereen rakennetulle asfaltoidulle parkkipaikalle ja lähdimme kävelemään merkattua reittiä pitkin eteenpäin. Kaikki muutkin lähtevät kävelemään, ei se nyt niin pitkä matka voi olla. Puolen tunnin tuulta vastaan taistelun jälkeen saavuimme lentokoneelle, joka on täynnä turisteja. Kaikki yrittävät saada täydellistä kuvaa. Kauempana rannikolla näkyi voimakkaat monen metrin korkuiset aallot, jotka olivat mielestäni paljon kiinnostavampia. Absurdit mustan hiekan kerrostumat.

Otin kuvan turisteista ottamassa kuvia ja lähdimme kävelemään takaisin. Oli kirkasta, aurinko häikäisi. Sitten näin kauempana sateen. Lisäsin vauhtia, mutta ymmärsin että se on melko hyödytöntä. Hetken päästä näin sateenkaaren ja siitä hetken päästä se osui meihin, sade ja rakeet löivät päin kasvoja. Se oli kaunista, luonto iski kaikella voimallaan ja yritin suojata kasvojani vetämällä huppua syvemmälle silmille, ihan kuin se auttaisi kaikista voimakkainta vastaan. Me käveltiin ja käveltiin ja luonto jatkoi meidän rankaisemista pienillä jääpaloilla ja tuulenpuuskilla. Lisää ihmisiä käveli meitä vastaan kesävaatteissaan ja –kengissään, koittivat selviytyä nähdäkseen lentokoneen. Täytyy nähdä se lentokone, näin kuvan siitä Instagramissa. Pelkkää kauneutta, kun viimein saavutimme auton läpimärkinä ja kylmissämme.

There was this absurd three kilometers back and forth walk in the coastline of southern Iceland near Vik. We thought we wanted to see the famous stranded airplane. Anyway it led to the fact that we started to walk from a constructed parking lot, this marked path to the plane. You could easily see from the map that the route is not very quick. “All the others are doing it, it cannot be too long”. Well after half an hour we reached the plane. Well it was a plane. Full of tourists. More interesting in my opinion were the magnificent waves you could see from the plane and the absurd black sands. We got our picture of tourists taking photos, and headed back the same long route in the 20m/s wind.

It was bright and sunny up until halfway through. Then I saw the rain from far away. I was trying to start and walk faster, but soon realized it’s not helping. Then I saw a rainbow, almost got my camera and then the fog and hail hit literally our faces. It was beautiful, the force and brutality of the nature as we tried to cover up with our hoods against the strongest of them all. And we walked and walked and the nature continued to punish us of our existence with little pieces of ice and strong winds. More people kept coming with buses dressed in summer shoes and clothes, surviving the heavy weather just to see the airplane. Must see the airplane. What beauty as we reached the car all soaked and cold.


DSC_8958.jpg
DSC_9015.jpg
DSC_8967.jpg
DSC_8996.jpg
DSC_9089.jpg
DSC_9131.jpg
DSC_8698.jpg
DSC_8711.jpg
DSC_8639.jpg
DSC_8633.jpg
DSC_8803.jpg
DSC_8530.jpg
DSC_8517.jpg
DSC_8528.jpg
DSC_8527.jpg
DSC_8805.jpg
DSC_8727.jpg

Oli toinenkin todella absurdi hetki, kun yritettiin päästä katsomaan yhtä tiettyä vesiputousta. Saavuimme paikalle todella myöhään ja oli lähellä, että ei vain lähdetty pois. Aurinko oli laskemassa ja reitti vesiputoukselle oli melko pitkä. Pienen motivaatiopuheen jälkeen kuitenkin noustiin autosta ja lähdettiin kiipeämään mäen päälle. Näimme ensimmäisen vesiputouksen kimaltamassa auringon laskiessa ja valtavan lumipeitteisen vuorenhuipun kävelyreitin kupeessa, kaikki hohtaen persikan värisenä auringon viimeisistä säteistä. Kuinka epätodellisia voivat asiat olla, kahden maailman parhaan ihmisen kanssa. Värit olivat täydellisiä ja onnistunut päätös teki meidät onnelliseksi, lähestyvän väsymyksen kanssa ehkä jopa hieman hysteerisiksi. Vielä pienen matkan jälkeen näimme kaikista epätodellisimman vesiputouksen, kuin jonkun artistin veistämän. Naurettiin ja teeskenneltiin, että oltaisiin tosi trävellääjiä vaeltamassa vuorilla. Sitten palasimme autolle.

Tässä hysteerisessä ja väsyneessä tilassa kuskimme päätti lähteä seuraamaan edellä ajavaa linja-autoa tyhjyyteen. “Ehkä jäätikkö on siellä, haluan nähdä jäätikön”. Pitkän ja kivisen tien jälkeen saavuimme parkkipaikalle ja kyllä, sillä oli jäätikkö. Siinähän se, ehkä viimeistä kertaa.

There was this another absurd moment of getting to a certain place to see a waterfall. We arrived very late and even wondered if we should just head back, the sun was going down and the walking route was kind of long. Well after some certain persons encouragement and motivational speech, we started climbing the route up to the hills. There we saw the first waterfall glowing in the sunset, and a huge snowy mountain just near the walking route, all peach colored from the last rays of the setting sun. How absurd can things be, with two of the best persons in the world. The colors were only perfect and the mood of the succeeded decision made us three so happy and the tiredness also a bit hysterical. After walking a bit more there was this even more absurd waterfall, as if made by some artist. We laughed and pretended to be true travellers hiking the mountains. Then we got back to the car.

With this hysteric tired mood the driver decided still to follow a bus to nothingness. ”Maybe the glacier is there, I want to see the glacier”. Through the rocky road we drove in complete darkness and yes we saw a glacier too. There it was, melting all the way.

DSC_8852.jpg
DSC_8833.jpg
DSC_8856.jpg
DSC_8844.jpg
DSC_8867.jpg
DSC_8899.jpg
DSC_8909.jpg

Auton ikkunasta maa vei ylöspäin tai jatkui tasaisena kivikkona kaukaisuuteen. Teki mieli sulautua siihen sammalille, johonkin mäkeen. Valua virran mukana pois jonnekin, minne vesi onkaan matkalla. Sulavien jäätiköiden mukana jonnekin pois, jossa en enää olisi rasite, vaan osa sitä kaikkea. Sisässä muljahtelevaa laavaa ja virtaavaa vettä. Kallioiden symmetrisiä ja niin epäsymmetrisiä muotoja ja värejä.

Täydellisyyttä ja epätäydellisyyttä, kaikki tasapainossa ja niin epätasapainossa. Ihan kuin me.

 ☾

From the car window the land always curled straight upwards or then as completely flat nothingness. I felt like I want to be part of it, I want to melt to it and become one with the mosses. To be taken with the streams wherever they are going. With the melting glaciers I’d flow somewhere, where I would not be a drain, I would instead be part of it. The lava boiling inside, the flowing water. The symmetric and then so unsymmetric shapes and colours of the rocks and mountains.

Perfection and imperfection, everything stable and yet so unstable. Just like us.


DSC_8922.jpg